Tarkoittaako koulutuksesta puhuminen koulun rakentamista? Pitääkö leikkimistä varten rakentaa uutuuttaan kiiltävä leikkikenttä? Onko talo ratkaisu vellovaan asumisongelmaan?
Meillä niin sanotuilla asiantuntijoilla on muutamia perisyntejä, joihin syyllistymme toistuvasti.
Ensiksi: meillä on tapana aktivoida ja kuunnella niitä, jotka ovat kaikkein äänekkäimpiä. Kuuntelemme yhteisömme äänekkäimpiä persoonia tai pahimpia reklamoijia, mutta unohdamme ne hiljaiset, näennäisesti tyytyväiset. Näin saamme hyvin rajatun kuvan todellisuudesta ja saamme pienen joukon toiveet täytettyä.
Toiseksi: meillä on perisyntinä muuttaa monimutkaiset prosessit asioiksi. Tarkoittaako koulutus koulua tai leikkiminen leikkikenttää. Ei todellakaan, mutta niiden väliin on kiva laittaa yhtäläisyysmerkki, koska silloin me voimme suunnitella ne.
Meillä niin sanotuilla asiantuntijoilla on muutamia perisyntejä, joihin syyllistymme toistuvasti.
Ensiksi: meillä on tapana aktivoida ja kuunnella niitä, jotka ovat kaikkein äänekkäimpiä. Kuuntelemme yhteisömme äänekkäimpiä persoonia tai pahimpia reklamoijia, mutta unohdamme ne hiljaiset, näennäisesti tyytyväiset. Näin saamme hyvin rajatun kuvan todellisuudesta ja saamme pienen joukon toiveet täytettyä.
Toiseksi: meillä on perisyntinä muuttaa monimutkaiset prosessit asioiksi. Tarkoittaako koulutus koulua tai leikkiminen leikkikenttää. Ei todellakaan, mutta niiden väliin on kiva laittaa yhtäläisyysmerkki, koska silloin me voimme suunnitella ne.
Pienin askelin
Luin tässä hiljattain Nabeel Hamdin Design Global Konferenssissa 2012 kertoman tarinan Sri Lankasta. Nabeel Hamdi on osallistavan suunnittelun pioneereja ja tunnettu tutkija, joka on keskittynyt kaupunkisuunnitteluun kehitysmaissa.
Lyhyesti kuvattuna (ja vapaasti käännettynä) tämä hyvin opettavainen tarina menee seuraavasti:
Hän oli Sri Lankassa kehittämässä paikallista yhteisöä ja totesi että “täällä tarvitaan kulttuurikeskus. Perusvirhe, sillä muutaman kilometrin päässä sijaitsi jo kulttuurikeskus.
No ei kun porukalla keskusta katsastamaan. Sepä näyttikin oikein hyvältä ja miellytti kokeneen arkkitehdin silmää. Keskuksessa oli kolme huonetta. Ensimmäisessä oli paljon Singer-ompelukoneita eli kehittäjälle ”mikroyrityksiä”. Toisessa huoneessa oli hieno lasten leikkipaikka ja kolmannessa siisti ja viihtyisä terveysklinikka.
Vaikutti todella hyvältä. Mutta. Singerit olivat luoneet tasoeroja yhteisöön. Kotona käsin ompelevilta oli mennyt työpaikka koneiden tullessa ja kaiken lisäksi ainoastaan miehet saivat tehdä vaatteita koneilla. Leikkihuone oli muuten hieno, mutta Sri Lankassa ei ole päiväkerhoja, vaan lapset ovat käytännössä aina kotona. Kolmanneksi klinikan sininen väri oli köyhälistön väri ja tämä oli lisännyt luokkaeroja yhteisössä.
Noh, keskuksen kohdalla oli tehty jo lähtökohtaisesti monta virhettä. Mitä yhteisön hyväksi sitten oli tehtävissä?
Hamdi ryhmineen teki huomion, että keskuksen läheltä ei mene bussia ollenkaan ja tästä syystä ihmiset eivät liiku tai parveile keskuksen läheisyydessä. Ratkaisu: linja-autopysäkin siirtäminen keskuksen lähelle. Suurten byrokratiakoukeroiden ja neuvotteluiden jälkeen saatiin uusi linja-autopysäkki penkkeineen ja valaistuksineen auki.
Pian voitiin jo huomata pienen muutoksen vaikutukset yhteisössä. Linja-autoa säännöllisesti odottavan naisen hedelmämyynnistä muodostui hedelmäkauppa. Muutaman miehen pienimuotoisesta kahvinmyynnistä tulikin kahvila. Näin pienestä muutoksesta kehittyi aktiivinen yhteisö ja kulttuurikeskus sai uuden liike-elämän ilman singereitä, leikkihuonetta tai sinistä väritystä.
Luin tässä hiljattain Nabeel Hamdin Design Global Konferenssissa 2012 kertoman tarinan Sri Lankasta. Nabeel Hamdi on osallistavan suunnittelun pioneereja ja tunnettu tutkija, joka on keskittynyt kaupunkisuunnitteluun kehitysmaissa.
Lyhyesti kuvattuna (ja vapaasti käännettynä) tämä hyvin opettavainen tarina menee seuraavasti:
Hän oli Sri Lankassa kehittämässä paikallista yhteisöä ja totesi että “täällä tarvitaan kulttuurikeskus. Perusvirhe, sillä muutaman kilometrin päässä sijaitsi jo kulttuurikeskus.
No ei kun porukalla keskusta katsastamaan. Sepä näyttikin oikein hyvältä ja miellytti kokeneen arkkitehdin silmää. Keskuksessa oli kolme huonetta. Ensimmäisessä oli paljon Singer-ompelukoneita eli kehittäjälle ”mikroyrityksiä”. Toisessa huoneessa oli hieno lasten leikkipaikka ja kolmannessa siisti ja viihtyisä terveysklinikka.
Vaikutti todella hyvältä. Mutta. Singerit olivat luoneet tasoeroja yhteisöön. Kotona käsin ompelevilta oli mennyt työpaikka koneiden tullessa ja kaiken lisäksi ainoastaan miehet saivat tehdä vaatteita koneilla. Leikkihuone oli muuten hieno, mutta Sri Lankassa ei ole päiväkerhoja, vaan lapset ovat käytännössä aina kotona. Kolmanneksi klinikan sininen väri oli köyhälistön väri ja tämä oli lisännyt luokkaeroja yhteisössä.
Noh, keskuksen kohdalla oli tehty jo lähtökohtaisesti monta virhettä. Mitä yhteisön hyväksi sitten oli tehtävissä?
Hamdi ryhmineen teki huomion, että keskuksen läheltä ei mene bussia ollenkaan ja tästä syystä ihmiset eivät liiku tai parveile keskuksen läheisyydessä. Ratkaisu: linja-autopysäkin siirtäminen keskuksen lähelle. Suurten byrokratiakoukeroiden ja neuvotteluiden jälkeen saatiin uusi linja-autopysäkki penkkeineen ja valaistuksineen auki.
Pian voitiin jo huomata pienen muutoksen vaikutukset yhteisössä. Linja-autoa säännöllisesti odottavan naisen hedelmämyynnistä muodostui hedelmäkauppa. Muutaman miehen pienimuotoisesta kahvinmyynnistä tulikin kahvila. Näin pienestä muutoksesta kehittyi aktiivinen yhteisö ja kulttuurikeskus sai uuden liike-elämän ilman singereitä, leikkihuonetta tai sinistä väritystä.
Ketteryyttä Suomeenkin
Mitä me voimme oppia Sri Lankalaisesta yhteisöstä?
Mitä me voimme oppia Sri Lankalaisesta yhteisöstä?
- Jos haluaa tehdä jotain suurta, pitää aloittaa jostain pienestä, missä muutoksella on oikeasti merkitystä.
- Pitää suunnitella ja toteuttaa samaan aikaan, koska muuten ei riitä rahaa tekemiseen.
- Kannattaa kokeilla jotain pientä ja käytännöllistä ensin, jolloin näkee mitä isossa mittakaavassa voi tehdä.
- Pitää osata kysyä oikeat kysymykset. Ei “voinko rakentaa kulttuurikeskuksen tänne?”, vaan “kuinka voin kehittää yhteisöä?”
- Kaikki ihmiset ovat oman elämänsä asiantuntijoita ja sinun pitää tuntea heidät syvällisesti.
Uskon, että meillä Suomessakin olisi paljon opittavaa tällaisesta ”ketterästä kehittämisestä”, jossa tartutaan ongelmaan hiukan käytännöllisemmin. Voisiko tätä näkökulmaa soveltaa jatkossa ja pyrkiä saamaan konkreettisia tuloksia aikaan strategioiden suoltamisen sijaan?
Lähde: Touchpoint: The Journal of Service Design. Vol 4, No. 3, pp. 14-19.
Ari Aarniovuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti